Talvihorroksesta kevääseen

Tänä talvena ympäristö peittyi lumen alle. Maa jäätyi routaan. Luonto nukkui lumipeitteen alla talvihorroksessa, odottaen kevättä, selviytyen.

infarktin jälkeen, ennen diagnoosia kotona vietetyn viikon aikana lähinnä makoilin kotona, koska minua huimasi jatkuvasti ja huimaus aiheutti pahoinvointia. Päivä ja yö erottuivat toisistaan lähinnä makoilupaikalla:  aamulla siirryin sohvalle ja illalla takaisin sänkyyn. Lyhyet pystyssä vietetyt hetket aiheuttivat huonovointisuuden lisääntymistä. Tein ahkerasti asentoharjoitteita, ensiavussa annettujen ohjeiden mukaisesti, asentohuimaukseni hoitamiseksi. Liikesarjan jälkeen sai pötkötellä tunnin tai ylikin hieman matkapahoinvointia muistuttavasssa keinuvassa olossa.  Elämä viikon ajan oli siis lähinnä lepäilyä, siirtymistä ja siirtymisistä toipumista.

Sairaalassa diagnoosin jälkeen sain tosiaan pahoinvointilääkettä. Huimaus alkoi erottua entistä selkeämmin muun huonovointisuuden hiljetessä. Sairaalassa elämä ajoittuu tutkimusten, terapioiden, ruokailujen ja kiertojen ympärille. Väliajat täyttyivät vierailijoista (kiitos jokaiselle <3), puheluista ja viesteistä. Luin kirjaa, katsoin läppäriltä elokuvan iltaisin. Herkut, joita ihmiset toivat, saivat kasaantua pöydälle: kuten kaikilla muillakin AVH-potilailla, minulla oli tiukka verensokeri-seuranta vähintään 3 kertaa päivässä. Ja nukahtelin. Otin päiväunipätkiä useamman kerran päivässä, kesken lukemisen, ruoan jälkeen, kiertoa odotellessa. Koska trafiikki huoneessa on kova, naapureillakin käy vieraita ja puhelin soi, pätkät olivat hyvin lyhyitä. En ajatellut siitä mitään: ilman tuttua rutiinia ja vielä järkyttyneenä tilanteesta sitä piti väsymystä asiaankuuluvana.

Kotiuduttuani nukuin paljon. Koetin sitkeästi pysytellä hereillä, mutta nukahdin monesti istualleenkin. Sairaalassa oli sanottu, että lepo on tärkeää, muttei puhuttu sen tarkemmin miksi. Fysioterapia alkoi joulupyhien jälkeen. Fysioterapeuttini on työskennellyt aiemminkin erilaisten nuorten aivoperäisistä ongelmista kärsivien potilaiden kanssa. Hän kertoi minulle aivoväsymyksestä.

Aivot aloittavat kuntoutumisen välittömästi tapahtuman jälkeen, oli kyseessä sitten aivoverenvuoto, aivovamma tai aivoveritulppa. Aivot eivät osaa korjata vaurioitunutta kohtaa, mutta yrittävät rakentaa uusia yhteyksiä sen ympärille. Uudet yhteydet alkavat hiljalleen ottaa kontolleen vaurioituneen alueen aiemmin hoitamia tehtäviä. Osa vaurioista on selkeästi vaurioituneen alueen aiemmin hoitamia, osa vaurio-oireista syntyy, koska toisille alueille aivorungoista vievät linjat tai suonitukset kulkevat vaurioalueen läpi.

Uudet yhteydet vaativat loputtomasti toistoja. Aina uudelleen fysioterapiaan, aina uudelleen kotona jumppamatolla, samat liikkeet, aina vain. Tuntuu ettei mitään tapahdu, kunnes ajattelet harjoitteita kuukausi sitten. Toistot kuntouttavat aivoja. Mutta aivot kuntoutuvat myös silloin, kun niitä ei aktiivisesti kuntouta. Jokainen keskustelu, luettu kirja, ruokailutilanne ja muu arkinen hetki kuntouttaa aivoja. Aivot tekevät aiempaan elämään verrattuna hurjasti enemmän työtä kuntoutumisvaiheessa, jatkuvasti. Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että niitä myös väsyttää enemmän.

Fysioterapeutti osasi onneksi puhua asiasta. Hän kehotti seuraamaan kehon viestejä: jos nukuttaa, on aika ottaa torkut. Ihmisten on helppo ymmärtää, että kuntoutujaa väsyttää treenien jälkeen. Samoin ulkoilu ja kauppareissut voidaan mieltää väsyttäviksi. Mutta kun yrität selittää, miten väsyttävää oli keskustella useampi tunti ja vain olla aktiivisesti läsnä, tai miten kuormittava elokuvareissu oli kovien äänien ja , nyökkäilyt muuttuvat hieman epävarmemmiksi. Alussa se sai itsenikin epävarmaksi, onkohan se ihan sallittua olla näin väsynyt. Onneksi fysioterapeutti osasi tätä tosiaan hyvin avata minullekin.

Alussa minua väsytti valtavasti. Nukahtelin useamman kerran päivän aikana. Parin tunnin hereillä olo ja päiväunet. Retki kauppaan muun perheen mukana, nukkumaan. Treenien jälkeen nukahdin 1,5 - 2 tunniksi: jos yritin nousta aiemmin, huimaus ja huono olo iski välittömästi voimakkaana. Yleensä unet ovat kuitenkin lyhempiä, n. puolen tunnin torkahduksia.  Hiljalleen ne ovat myös vähentyneet: tulpasta on 3 kuukautta, ja nukun edelleen aina treenien tai muun suuremman rasituksen jälkeen. Ja no, edelleen myös aina kun silmät painuvat väkisin kiinni.

Koska sain infarktin vuoden pimeimpään aikaan, on kevät tänä vuonna ollut poikkeuksellisen merkityksellinen. Valon lisääntyessä myös minun elämäni tuntuu hiljalleen heräävän horroksesta. Jaksan tehdä enemmän asioita. Alussa tein pieniä kotiaskareita, kävin treeneissä, ja nukuin. Mieheni joutui pyörittämään paljon perheemme arjesta. Hiljalleen liikkuminen muuttuu asteittain varmemmaksi ja kodin askareita voi tehdä enemmän ja enemmän. Kunhan aurinko alkaa lämmittää enemmän voin lueskella kirjaa myös takapihalla viltin alla. Olen uskaltautunut myös treenien lisäksi liikkeelle yksinkin muutaman kerran.  Energia ei kulu enää kokonaan vain pakollisiin ruokailuihin, ruoanlaittoihin ja treeneihin, voi vaikka kävellä lähikaupalle.

Juuri infakrtin jälkeen kysyin vielä itseltäni "miksi". Halusin tietää "miksi minä" mietin milloin olisin taas ennallani. Aika on kulunut. Kevät on opettanut minua. En ole enää niin jumissa noissa kysymyksissä. Olen siirtynyt eteenpäin, opetellut hyväksymistä. Kääntänyt kasvoni eteenpäin, vilkuillut vähemmän haikeasti taaksepäin.

Fyysinen kuntoutuminen kiinnostaa ihmisiä enemmän. Onhan se toki helpompaa mitata: joko osaat jotain uutta? Joko palautat pian rollaattorin? Joko kohta olet entiselläsi?

Minä en enää koskaan tule olemaan sama ihminen kuin ennen, fyysisesti tai henkisesti. Mutta erilainen ei tarkoita huonompaa. Koska tämä ei ole hollywood-leffa, en kerro aikovani olla parempi. Vertailu ei kannata. Fyysisesti paljon töitä on tehtävänä ja edistymistä näkee vain pitkillä tarkastelujaksoilla, mikä on neurologiselle kuntoutumiselle tyypillistä. Mutta olen ainakin sitkeämpi, kärsivällisempi ja itselleni armeliaampi.

 Kevät tuo tullessaan lisää haasteita, lukemattomia treenikertoja, tuskastumisia, uudelleen opettelua, kuten tähänkin saakka. Olen kuitenkin selvinnyt henkisestä pakkasesta, väsymyksen jäästä ja lumesta, heräämässä. Kevät on vasta alussa, mutta sen valoisuus tuntuu sisälläni saakka.