Ei enää, vaan vielä.

Pikkuaivot vastaavat tasapainosta, koordinaatiosta ja hienomotoriikasta.  Itse tulppa ei yleensä aiheuta ongelmia puheelle, muistille tai kognitiolle. Sen sijaan se oireilee yleisimmin tasapaino-ongelmina, kävelyn hankaluutena, voimakkaana huimauksena, pahoinvointina sekä kaksoiskuvina. Oireet ovat yksilöllisiä, ja aivot monimutkaiset: myös perinteisempia infarktioireita kuten puolioireita tai puheen puuroutumista voi esiintyä. Infarkti itsessään voi myös nostaa aivopainetta, joka voi lisätä oireilua.

Alussa oli vaikea kertoa kysyville lääkäreille tai hoitajille millaista huimaus oli. "Onko huimaus kiertävää vai kaatavaa?", he halusivat tietää. "En minä tiedä", vastasin. Huimausta se on, sen tiesin. Alussa sen tarkempaa analysointia vaikeutti huimauksen tai itse sairauden aiheuttama pahoinvoinnin tunne. En edes osannut erotella pahoinvointia, ennen kuin sairaalassa sain Zofrania, joka poisti hetkellisesti sen tuntemuksen, ainakin pötkötellessä. Pieni tauko pahoinvoinnista ja oloa oli helpompi kuvailla.

Samalla huomasin ensi kertaa, miten suuria muutoksia muussa voinnissa olikaan. Käsi nukkui, jalka nukkui, koko oikea puoli nukkui. Konkreettisin herätys oli hampaiden harjaaminen. Kotona minulla on sähköhammasharja. Olin pidellyt harjaa vasemmalla kädellä, koska oikea tuntui oudolta. Sairaalassa perinteisen hampaiden harjaaminen oli todella hankalaa. Päädyin harjaamaan poskeani. Kirjoitin nimeni tutkimuslupaan, enkä saanut siitä itsekään selvää. Tiputin ruokaa syliini ruokaillessa.

Kasvojen lihakset toimivat normaalisti, aluksi luulinkin, ettei pään alueella ollut vaurioita. Toipumisen edetessä huomasin kuitenkin miten tunto hiljalleen palaili aivan kasvojen ulkoreunalle, jonkinlaista tuntopuutosta siellä siis on hyvin kapealla alueella ollut. Korvakipu osoittautui tulpasta johtuvaksi, kuulo on oikealta hieman alentunut. Tämä voi kuitenkin johtua tulpan sivuvaikutuksista pään sisällä ja on toivoa, että kuulo palaa ennalleen toipumisen edetessä.

Tulpasta on nyt liki 2kk. Tiputan enää harvoin ruokaa syliini tai juomalaseja, ainakin jos keskityn liikkeeseen. Kotona opettelen sisällä kulkemista ilman rollaattoria. Yleensä pääsen WC:hen törmäämättä seinään. En ole oksentanut huimauksen vuoksi kuukauteen. Huimausta on edelleen, mutta sen yleinen taso on siedettävä, ikään kuin taustalla soiva radiokanava. Rollaattori auttaa keskittymään huimauksen sijaan askellukseen, siihen ettei oikean jalan polvi yliojene.Väsymys (esim. treenien jälkeen) lisää sitä, mutta lepääminen eli päiväunet auttavat. Kirjoittaminen koneella on parempaa, mutta edelleen hyvin raskasta huonolle kädelle.

Mutta kaikki ei ole vielä ennallaan, lähimainkaan. Koko kuntoutustarpeen litanian luetteleminen ei ole mielekästä, mutta joitakin esimerkkejä voisin mainita. Käsiala on edelleen hyvin sotkuista, kirjoittaminen ei onnistu. Ripsiväri olen laittanut kerran, miehen avustuksella. Käytän edelleen rollaattoria. Portaat vaativat kovasti keskittymistä ja tukea. Tunnin kauppareissu perheen kanssa käy urheilusuorituksesta. Aivoväsymystä on vielä havaittavissa runsaasti, ennen tulppaa en olisi osannut kuvitellakaan millaista se on. En osaa seistä yhdellä jalalla, en hypätä tasajalkaa, en syödä lempiruokaani sushia puikoilla. Vielä.

Kun kotiuduin sairaalasta, olin kuvitellut jatkavani elämää siitä, mihin se oli ennen sairastumista jäänyt. Heräsin aamuisin toivoen, että kaikki olisi taas kuten ennenkin. Kuulostelin sängyssä oloani ja no, petyin tietysti joka aamu. Käsi nukkui edelleen, samoin kuin jalkakin. Pitkän aikaa ensimmäinen tuntemus oli huimaus heti kun yritti nousta istumaan. Olin kuunnellut kymmeniä kertoja, miten toipuisin varmasti hienosti ja nopeasti. En vain kuunnellut sitä osaa, missä neurologi epäili tilanteen kesällä, eli puolen vuoden kuluttua, olevan jo varsin hyvä. Opettelen yhä kärsivällisyyttä, armeliaisuutta itselleni. Opettelen elämään aikataulussa, johon en itse voi vaikuttaa.