Korvakorut

Tänään laitoin korviini korvakorut.

Aivoveritulpan toteamisen jälkeen ensimmäiset yöt osastolla sujuivat lyhyesti torkahdellen, parin tunnin pätkissä. Nukahtaminen oli hankalaa, eikä se johtunut huonetovereistani. Ajatukseni eivät olleet yön pimeinä tunteina kovin rationaalisia: valvoin, jotta varmasti tunnistaisin uuden tulpan ajoissa. Irrationaalisesti  ajattelin, että minun olisi saatava tämä uusi tulppa nopeasti kiinni, jotta se tällä kertaa voitaisiin liuottaa. En halunnut nukahtaa, koska nukkuessa oireet jäisivät huomaamatta ja hoito viivästyisi. Muistattehan, kuinka kaikki alkoi. Nukuin, ja herätessä huimaus oli jo alkanut. En halunnut nukkua, koska seuraavan kerran herätessäni pelkäsin ettei oireilu olisi noin lievää.

Ajatus ei tosiaan ollut looginen. Nukkumisen välttäminen ei mitnekään torju uutta tulppaa, jos jotakin se suorastaan houkuttelee sellaista. Pelkäsin suurempaa, tuhoisampaa tulppaa, vakavampine seuraamuksineen. En ymmärtänyt, kuinka sellaisten oireiden tunnistaminen hereillä ei mitenkään auttaisi minua, ellen kykenisi kommunikoimaan.

Kolmantena aamuna hoitajani kysyin, saanko nukuttua. Kerroin totuuden. Hän huomautti, että kyseistä osastoa turvallisempaa paikkaa uuden tulpan saamiseen ei kovin läheltä löytynyt. Yksinkertainen totuus, jonka ehkä hivenen vähemmän väsyneenä olisin itsekin ymmärtänyt.

Seuraavana yönä nukuin jo paremmin. Tai no, olisin nukkunut, ellei naapurihuoneeseen olisi mahtunut hieman normaalia enemmän draamaa. Mutta siitä eteenpäin en tietoisesti valvonut öisin.

Alitajuisesti kuitenkin ajatus uudesta tulpasta on ollut jossain pienessä määrin aina läsnä. Varsinkin kotiutuessa aluksi voimakkaasti, päivä päivältä hieman vähemmän. Alussa puhuin paljon kuolemasta puolisolleni. Vammautumisesta, siitä missä haluaisin tulla hoidetuksi tarvittaessa mikäli vauriot olisivat esimerkiksi yhtä laajat kuin Timo T.A. Mikkosella. Mistä oireista soittaa ambulanssi välittömästiEn puhunut näistä ajatuksista jatkuvasti, en halunnut lisätä hänen pelkoaan. Mutta aina välillä, vähän kerrallaan. Minulle oli tärkeää käydä nämä asiat läpi, osana kriisin käsittelyäni. Infarktin selittämättömyys ei lisännyt turvallisuuden tuntoa: kuinka jotain sellaista jonka syytä ei tiedetä voitaisiin estää.

Hiljalleen varautuneisuus väheni, itsestään. Aikaa kului, eikä uutta tulppaa ilmennyt. Suurin todennäköisyys sille oli ensimmäisten viikkojen aikana. Aloin lääkärien kehotusten mukaisesti luottaa lääkkeisiin, joita nyt loppuelämäni syön. Eniten auttoivat lopulta kontrollikäynnillä saadut selkeät luvut uuden infarktin todennäköisyydestä, joista jo aiemmassa yhteydessä kerroin. Osastolla saamani 10% uusiutumisriski oli virheellistä tietoa, onneksi. Hiljalleen hyväksyin tapahtuneen. Hiljalleen opettelen luottamaan siihen,e ttei se todennäköisesti toistu.

Tänään laitoin korviini korvakorut. 2 kuukautta ja kaksi viikkoa aivoinfarktistani päätin luottaa siihen, ettei uutta tulppaa tule, ainakaan niin massiivista, etten saisi koruja riisuttua ennen päivystyksellistä magneettikuvausta. Onneksi valitsin helposti riisuttavat. Ihan vain varmuuden vuoksi.