kansan syvät rivit

Vesijuoksualtaassa juostaan usein ryhmissä tai pareittain. Paitsi minä. Minulla ei ole sopivasti myös vapaalla olevia vesijuoksukavereita, jotka haluaisivat muutenkin käväistä hallissa tarpeeksi lyhyen ajan, jonka minä jaksan urheilla. Ei siinä, treeni menee oikein hyvin näin, en kaipaa vakituista juoksuseuraa.

Mutta itsekseen olo tekee merkittävän eron altaassa: minä en puhu. Koko muu altaallinen puhua pölpöttää omalle parilleen tai ryhmälleen. Minulla on siis paljon kuultavaa, kun samaa ympyrää kierrämme, kaikki omaa vauhtiamme.

Mistä siellä sitten puhutaan, aamualtaassa. Otetaan esimerkiksi viimeinen kerta:

Ensimmäisessä ryhmässä oli kolme rouvaa. Kaikilla oli päässään hienot virkatut suihkuhatut. Vesijuoksualtaan omat jengiliivit, selkeästi yhteisajatuksella tehdyt.  Heitä mietitytti edunsaajavaltakirjat. Eräs heistä vaihtoi puheenaiheen testamentteihin. Ilmeisesti erään sukulaiset halusivat sellaista jo tehtävän.

Toisella reunalla taakseni tuli kaksi miestä, toinen ehkä n. 50 vuotias, toinen kymmenisen vuotta vanhempi. Heidän puheensa oli äänekästä. He keskustelivat uimahallissa ilmeisesti aiemmin vierailleista maahanmuuttajista, joista vian nuoret olivat peseytyneet tämän kaverikaksikon hyväksymällä tavalla ennen uimista. He olivat hyvin huolissaan veden puhtaudesta, ja kertoivat tämän varsin laajalla sanavarastolla kuvaillen.

Kolmas keskustelu käytiin kahden naisen toimesta. Ensimmäinen puhui uskonnon häpäisystä, siitä miten nykyään ei mikään ole pyhää. Toinen nyökytti, jatkoi tarinaa. Miten siitäkään naisesta ei kyllä olisi uskonut. Että miten kehtaa televisiossakin noin puhua, halveksia suomalaista kulttuuria. 

Että mistä siellä altaassa puhutaan? No Jumalan Tinderistä, Amurin enkelistä. A-wink A-wink!