Kirjoitin pitkää kertomusta itse diagnosoinnista. Tiedättehän, siitä miten kaikki tapahtui, miten kaikki tämä alkoi. Mutta huomasin, että kuten monesti tarinassa, alulla ei juurikaan ole merkitystä. Yritän myöskin pitää blogin anonyymina kokemuksen jakamisena.
Olen kyllä kirjoittanut itselleni ylös nekin tapahtumat. Kaikki muistot ja pelon hetket. En minä niitä halua unohtaa.
On hienoa, jos joku vastaavassa tilanteessa oleva saa tästä apua joskus. Jos joku toinen nuori aivoveritulppapotilas yrittää etsiä kohtalotovereita ja löytää minun tarinani toipumisesta. Mutta siihen hän ei tarvitse tarinaa minun sairastumisestani. Hän ei tarvitse tarinaa diagnosoinnista, sillä hän on jo saanut oman diagnoosinsa.
Minun ystäväni ja lähipiirini tietävät jo kuinka asiat etenivät. Toivon, että he, mahdollisesti tätä lukiessaan, kunnioittavat toivettani anonymiteetistä kommentoidessaan.
Tämä olkoon siis tarina toipumisestani. Siitä, miltä pikkuaivoinfarkti tuntuu. Siitä, mitä se tekee 37-vuotiaalle perheenäidille. Ja siitä, mitä kyseinen äiti aikoo tehdä sille perhanan tulpalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti