Yksin joukossa

Tulpan jälkeen liikkuminen kodin ulkopuolella on ollut vähäistä. TODELLA vähäistä. Ensinnäkään en saa (tai no, myöskään turvallisesti kykene) ajamaan autoa. Koska minua huimaa jalkeilla ja tasapaino on huono, tavallinen bussi on poissa liikkumismahdollisuuksista. Jaksan hereillä ilman päiväunia muutaman tunnin virkeänä. Jaksan jalkeilla aktiivisesti huomattavasti lyhyemmän ajan.

Tähän mennessä olen käynyt joitakin kertoja ruokakaupassa, pariin kertaan syömässä, kerran elokuvissa, kerran ystävän luona. Niin ja tietysti monen monituista kertaa lääkäreissä, fysioterapiassa, kuntoutus-kerroilla ja uimahallissa. Ensimmäisen ryhmän käynnit ovat vapaa-aikaa, perheen kanssa omalla autolla liikuttuja reissuja. Rollaattori matkustaa takakontissa, mies toimii tarvittaessa tukena lyhyissä siirtymisissä. Lyhyitä häivähdyksiä siitä, että maailma kotini ja pääni ulkopuolella on edelleen olemassa. 

Fysioterapia ja kuntoutuskäynnit tapahtuvat reilun kilometrin päässä kotoani, terveysasemalla. Kuljen sinne palveluliikenteen pienbussin, kotoisammin PALI:n kyydissä.  Kuski on rento, matka on rauhallisen hidasta. Mieleen tulee hitaat kesäajelut heinäpaalien päällä aikana, jolloin hevosvoimia oli kunkin kärryn edessä vain yksi. Suurin osa matkakumppaneistani on todennäköisesti elänytkin noita aikoja. Siinä me menemme, rollaattorit rivissä, kohti suuria marketteja ja takaisin.

Kaikkia tervehditään, minuakin, vaikka nimeäni ei tiedetäkään. Osa kysyy suoraan, miksi minulla on rollaattori. Osa ohittaa uteliaisuutensa, hyväksyy asian osana normaaliutta kanssakyytiläisissä. Rollaattori, so what? Keskustelut liittyvät maitoon, puuroihin, politiikkaan, kasvatukseen,rollaattoreiden ominaisuuksiin. Kuljettajan äidin kissa on selkeästi kissavideotalent joka vain odottaa löytäjäänsä. Kuljettaja muistaa kuljetettavansa ja osoitteet joihin tutut asiakkaat haluavat, myös minut. Sen kyydin ajan kuulumme kaikki porukkaan. Yhtäaikaa samassa paikassa, samassa asemassa.

Minä olen kuitenkin ainoa, joka pelaa Pokemon Go:ta matkan ajan. 

Maailmassa aivoverenkiertohäiriöön (AVH, joka voi olla joko aivoinfarkti tai aivoverenvuoto) sairastuu vuosittain 16 miljoonaa ihmistä. Näistä alle 50 v on n. 10 %, eli 1,6 miljoonaa. Alle 40 vuotiaita on niin vähän, ettei tilastoja oikein löydy. Suomessa 15-49 v naisen mahdollisuus sairastua aivoverenkiertohäiriöön on n. 8/100 000.   (Putala Jukka, AVH-lehti 2/2014)