12.12. herään, taas huimaa. Suihkussa istun lattialla, ajattelen, että onpa sitkeässä. Pakkaan aamupalan laukkuun, ja suuntaan töihin. Matkalla törmään yhtäkkiä liki kaksimetriseen työmaa-aitaan, tasapaino vain pettää. Tuntematon ihminen näkee tämän, kysyy olenko matkalla päivystykseen. Päätän suunnata työterveyteen. Koska olen jo työpaikan vieressä, käyn kertomassa suunnitelmistani. Kerron edellispäivänä alkaneesta huimauksesta, eräs työkaveri on kokenut samanlaista, asentohuimausta. Huimaus tuntuu vain lisääntyvän, hoipun työterveystä kohti, torjuen tarjoukset saattajista.
Matka on onnekis lyhyt. Olen aamun ensimmäinen päivystykseen ilmoittautuja. Istun odottamaan. Nojaan päätäni seinään, se vähentää hieman huimauksen kokonaisvaltaisuutta. Odottaessa oikeaa kättä alkaa kihelmöidä hassusti. Terveydenhoitaja tulee hakemaan minua aulasta. Ylösnoustessa miltei kaadun.
Työhuoneessaan hän kyselee elintavoistani ja oireistani. Olenko kaatunut? Lyönyt päätäni? Onko migreeniä juuri nyt? keskeytän ja kerron, etten jaksaisi enää istua. Lisäksi kerron, että voin olla jotenkin ylitulkitseva mutta kättäni ja nyt myös jalkaani oikealla puolella kihelmöi oudosti. Kaikki lääkärit ovat varattuja, hoitaja menee silti keskustelemaan heidän kanssaan. Hän palaa pian toisen hoitajan kanssa. Lääkäri on neuvonut heitä siirtämään minut sairaalan päivystykseen, ensiapuun. Kaksi hoitajaa lähtee saattamaan minua. Yritän vakuuttaa heitä, ettei näin paljoa vaivaa tarvitse nähdä, että pärjäisin varmasti itsekin. Onneksi he eivät kuuntele minua.
Matkalla päivystykseen meinaan kaatua useamman kerran. Triagessa saattavat hoitajat kuvailevat oireita ensiavun hoitajalle. En osaa sanoa, johtuuko kävelyn ongelma huimauksesta vai jalasta. Käsi ja jalka tuntuvat unisilta. Ei, kasvot eivät ole roikkuneet. Kyllä, pystyn koskettamaan nenääni. Minua vain huimaa, ja toinne puoli tuntuu hieman oudolta. Mutta enimmäkseen huimaa, todella paljon.
Minut ohjataan suoraan neurologiselle puolelle vuodepaikalle. Neurologi tulee melko pian paikalle. Kosketan nenääni, nostan jalkaani, kyllä. Kerron hassusta tunteesta toisella puolella. En osaa kertoa, kiertääkö huimaus vai kaataako. Seuraan sormea silmilläni. Istun sängyn laidalle, horjahdan oikealle. Nousen seisomaan, huimaa. Horjahdan seinää vasten.
Otetaan verikokeita, EKG. WC:hen en saa nousta, koska halutaan poissulkea aivoverenvuoto ensin. Otetaan CT ja katsotaan kaulasuonet samalla. Päivystyksessä on kova ruuhka. Kiltti ihminen ei halua olla vaivaksi, harmittelen päässäni miten paljon tuotan vaivaa toisille. Olen maannut sängyssä jo ennen kymmentä, ja olen ravinnotta, varmuuden vuoksi. Nesteytys kyllä pitää huolen siitä, ettei nälkä tai jano vaivaa.
Kolmen maissa lääkäri tulee kertomaan hyviä uutisia: "Nuppi on kunnossa!". Olen huojentunut. Puen vaatteeni, saan asentohuimausohjeet ja loppuviikon sairaslomaa. Käyn viimein WC:ssä, nousun jälkeen huimaa kovasti, törmään seinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti